Eräs psykoterapeutti totesi viisaasti aikoinaan, että tapaamme elämämme aikana kahdenlaisia ihmisiä; Suurin osa heistä on "ohikulkijoita" ja loput niitä, jotka jättävät jälkensä pysyvästi. Se, kumpaan kategoriaan kukin tapaamamme henkilö kuuluu, ei ole riippuvainen ajasta jonka he ovat elämässämme mukana tai määrästä, kuinka paljon aikaa heidän kanssaan viettää. Rajanveto näiden ihmisten välillä on hyvin yksinkertainen: ohikulkijat ovat niitä, joiden poistuttua tavalla tai toisella yhteiseltä polulta, elämä jatkuu muuttumattomana eteenpäin. Merkitykselliset ihmiset saattavat olla siinä polulla vain pienen hetken, mutta heidän kohtaamisensa jälkeen mikään ei ole enää koskaan täysin samanlaista kuin aiemmin.

Olen aina hyvin sinnikkäästi yrittänyt pitää kiinni positiivisen ajattelun voimasta; "Aika tiheään metsään saa paskoa, etteikö aurinko jossain vaiheessa siihenkin kasaan paistaisi". En ole koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi kyykkiessäni siellä puiden lomassa, päinvastoin. Ympärilläni on ollut tavattoman paljon ystäviä, tuttuja ja selkääntaputtajia, joiden sanoma on ollut selvä "Kyllä me tuostakin tortusta yhdessä selvitään". Nuo terapeutin viisaat sanat palautuivat mieleeni kun ymmärsin eläväni hetkeä, jolloin vihdoin tuijotan auringon säteiden kuivaamaa kakkakasaa. Enää vieressä ei ole valtavaa joukkoa ihmisiä tarjoamassa soft emboa, jolla pyyhittäisiin paha mieli pois. Sen sijaan jäljellä ovat ne ihanimmat ja rakkaimmat ystävät, jotka hymyssäsuin vetää käsistään pois kumihanskoja ja huokaisevat helpotuksesta, että se loputon kakkaralli todella minun kohdallani päättyi, vaikka se heillä itsellään vielä on ehkä kesken. Siristän silmiäni ja koitan katsoa minne ne muut oikein katosivat? Osa heistä on lähtenyt kokonaan pois metsästä, hyvin hiljaa ja huomaamattomasti. Osa lymyilee puiden takana ja supisee kuinka paljon hauskempaa oli silloin, kun kakka oli vielä märkää. Sitten eteeni saapuu ohikulkijoiden valioyksilöt. En ole nähnyt heitä vieressäni aikoihin. Itse asiassa en ole ihan varma olenko nähnyt heitä ollenkaan muualla kuin heidän omien kasojensa luona. Nyt he kuitenkin ovat siinä, seisomassa selkä suorana, tuima ilme kasvoillaan. "Millaisen virheen teit, että sait kasan kuivumaan? Ymmärrätkö, ettei se saa kuivua noin nopeasti? Itse asiassa olisi kaikkien kannalta parempi, jos se ei kuivuisi ollenkaan."

Olen ihmeissäni, ehkä järkyttynytkin. Eikö mulla ole lupaa olla onnellinen? Supi supi, kuuluu puiden lomasta. Lymyilijät pohtivat hiljaa toisilleen, ettei se kasa kauaa kuivana pysy. Kyllä ne asiat pian palaa ennalleen ja silloin heillä on taas asiat paremmin kuin mulla. Itku polttelee kurkussa kun kuuntelen ilkeitä sanoja päivänä, jolloin olisin toivonut saavani olla puhtaasti täynnä iloa ja uskoa siihen, että kaikki ne tähänastiset koettelemukset olisivat olleet vain valmistautumista siihen, että osaisin arvostaa tätä onnea jonka lopulta sain osakseni. Pyörittelen vielä hetken mielessäni terapeutin sanomaa ja ymmärrän sen merkityksen. Lymyilijöiden supina hiljenee korvissani. Valioyksilöt seisovat edelleen tiukkoina edessäni, mutta heidän sanoillaan ei enää ole merkitystä. Vilkaisen vielä kerran sitä kasaa, jonka parissa vietin suurimman osan elämästäni. Aurinko paistaa puiden lomasta edelleen tehden kasasta yhä kuivemman. Tartun kädestä kiinni ystäviäni ja rakkaitani, joiden olemassaolo on muuttanut elämääni suuresti ja lähden jatkamaan heidän kanssaan yhteistä polkua joka varmasti vaihtaa suuntaa vielä monta kertaa. Osa ohikulkijoista on edelleen mukana, osa jäi metsään supisemaan. Tiedän, että matkan varrella tapaan vielä monta uutta lisää ja olen siitä iloinen.