Eräs psykoterapeutti totesi viisaasti aikoinaan, että tapaamme elämämme aikana kahdenlaisia ihmisiä; Suurin osa heistä on "ohikulkijoita" ja loput niitä, jotka jättävät jälkensä pysyvästi. Se, kumpaan kategoriaan kukin tapaamamme henkilö kuuluu, ei ole riippuvainen ajasta jonka he ovat elämässämme mukana tai määrästä, kuinka paljon aikaa heidän kanssaan viettää. Rajanveto näiden ihmisten välillä on hyvin yksinkertainen: ohikulkijat ovat niitä, joiden poistuttua tavalla tai toisella yhteiseltä polulta, elämä jatkuu muuttumattomana eteenpäin. Merkitykselliset ihmiset saattavat olla siinä polulla vain pienen hetken, mutta heidän kohtaamisensa jälkeen mikään ei ole enää koskaan täysin samanlaista kuin aiemmin.

Olen aina hyvin sinnikkäästi yrittänyt pitää kiinni positiivisen ajattelun voimasta; "Aika tiheään metsään saa paskoa, etteikö aurinko jossain vaiheessa siihenkin kasaan paistaisi". En ole koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi kyykkiessäni siellä puiden lomassa, päinvastoin. Ympärilläni on ollut tavattoman paljon ystäviä, tuttuja ja selkääntaputtajia, joiden sanoma on ollut selvä "Kyllä me tuostakin tortusta yhdessä selvitään". Nuo terapeutin viisaat sanat palautuivat mieleeni kun ymmärsin eläväni hetkeä, jolloin vihdoin tuijotan auringon säteiden kuivaamaa kakkakasaa. Enää vieressä ei ole valtavaa joukkoa ihmisiä tarjoamassa soft emboa, jolla pyyhittäisiin paha mieli pois. Sen sijaan jäljellä ovat ne ihanimmat ja rakkaimmat ystävät, jotka hymyssäsuin vetää käsistään pois kumihanskoja ja huokaisevat helpotuksesta, että se loputon kakkaralli todella minun kohdallani päättyi, vaikka se heillä itsellään vielä on ehkä kesken. Siristän silmiäni ja koitan katsoa minne ne muut oikein katosivat? Osa heistä on lähtenyt kokonaan pois metsästä, hyvin hiljaa ja huomaamattomasti. Osa lymyilee puiden takana ja supisee kuinka paljon hauskempaa oli silloin, kun kakka oli vielä märkää. Sitten eteeni saapuu ohikulkijoiden valioyksilöt. En ole nähnyt heitä vieressäni aikoihin. Itse asiassa en ole ihan varma olenko nähnyt heitä ollenkaan muualla kuin heidän omien kasojensa luona. Nyt he kuitenkin ovat siinä, seisomassa selkä suorana, tuima ilme kasvoillaan. "Millaisen virheen teit, että sait kasan kuivumaan? Ymmärrätkö, ettei se saa kuivua noin nopeasti? Itse asiassa olisi kaikkien kannalta parempi, jos se ei kuivuisi ollenkaan."

Olen ihmeissäni, ehkä järkyttynytkin. Eikö mulla ole lupaa olla onnellinen? Supi supi, kuuluu puiden lomasta. Lymyilijät pohtivat hiljaa toisilleen, ettei se kasa kauaa kuivana pysy. Kyllä ne asiat pian palaa ennalleen ja silloin heillä on taas asiat paremmin kuin mulla. Itku polttelee kurkussa kun kuuntelen ilkeitä sanoja päivänä, jolloin olisin toivonut saavani olla puhtaasti täynnä iloa ja uskoa siihen, että kaikki ne tähänastiset koettelemukset olisivat olleet vain valmistautumista siihen, että osaisin arvostaa tätä onnea jonka lopulta sain osakseni. Pyörittelen vielä hetken mielessäni terapeutin sanomaa ja ymmärrän sen merkityksen. Lymyilijöiden supina hiljenee korvissani. Valioyksilöt seisovat edelleen tiukkoina edessäni, mutta heidän sanoillaan ei enää ole merkitystä. Vilkaisen vielä kerran sitä kasaa, jonka parissa vietin suurimman osan elämästäni. Aurinko paistaa puiden lomasta edelleen tehden kasasta yhä kuivemman. Tartun kädestä kiinni ystäviäni ja rakkaitani, joiden olemassaolo on muuttanut elämääni suuresti ja lähden jatkamaan heidän kanssaan yhteistä polkua joka varmasti vaihtaa suuntaa vielä monta kertaa. Osa ohikulkijoista on edelleen mukana, osa jäi metsään supisemaan. Tiedän, että matkan varrella tapaan vielä monta uutta lisää ja olen siitä iloinen.

 

Vilkkaassa kauppakeskuksessa on käynnissä yksi vuoden kiireisimmistä päivistä. Ihmiset yrittävät kovalla kiireellä löytää viimeisiä lahjoja pukinkonttiin. Naiset kulkevat määrätietoisena liikkeestä toiseen, harhautuen välillä hypistelemään ALE-rekkeihin ripustettuja mekkoja. Miehet harovat hiuksiaan epätietoisena siitä mitä vaimolle hankkisi, ettei taas kävisi samoin kuin edellisenä jouluna kiireessä ostetun kattilasarjan kanssa. Keskittyminen herpaantuu, kun vastaan kävelee pariskunta. Tai siis nainen kävelee ja pitää kädestä kiinni pyörätuolissa istuvaa miestä, joka rullaa vaivattoman näköisesti toisella kädellään vauhtia, jotta pysyisi samassa tahdissa naisen kanssa. Mies on nuori, siististi pukeutunut ja kivannäköinen. Ajatukset risteilevät pariskuntaa seuranneiden ihmisten mielessä. Mitäköhän miehelle on tapahtunut? Onkohan mies ollut vammainen koko ikänsä? Miksi nainen näyttää niin onnelliselta? Eihän siinä voi olla mitään onnekasta jos on parisuhteessa miehen kanssa, joka ei pysty kävelemään?

Myös omassa mielessäni pyörii miljoonia asioita, kun  yritän valvoa yhdessä uunissa paistuvan kinkun kanssa ja selailen Facebookkiin kirjoitettuja jouluntoivotuksia. Vastaani tulee kuva äidistä ja lapsesta, joiden nimet on kirjoitettu hauskaa joulua -tekstin alle. Kuvasta puuttuu kokonaan lapsen isä, joka kuitenkin asuu yhdessä perheensä kanssa. Ainakin teoriassa. En ole hämmästynyt siitä, että miestä ei ole mainittu, sillä kuvan nainen on ollut parisuhteessa yksin jo pitkään ja hoitanut lasta ilman isän apua ja tukea. Ymmärrän tuntevani samanlaista sääliä, kuin nuo kauppakeskuksessa ihmettelemään jääneet ihmiset; Mitäköhän miehelle on tapahtunut? Onkohan mies ollut vammainen koko ikänsä? Miten nainen edes voisi näyttää onnelliselta? Eihän siinä voi olla mitään onnekasta jos on parisuhteessa miehen kanssa, joka ei pysty osoittamaan välittämistä perheelleen?

Olen nähnyt elämäni aikana valtavan määrän ihmisiä, joista jokaisella on omat vammansa ja rajoitteensa. Sen sijaan, että suurin huomio kiinnittyisi niihin asioihin, jotka elämässä merkitsee eniten; kykyyn välittää, huomioida, arvostaa ja antaa aikaa, keskitymme kaikkeen siihen, joka on silmällä havaittavissa. Mitä me teemme jaloilla, jos emme osaa käyttää päätä tai sydäntä?

Karistan hetkeksi mielestäni murheen ystäväni puolesta ja menen keittiöön tarkistamaan, ettei kinkku paistu ylikypsäksi. 68 Astetta. Vielä menee tovi, ennen kuin pääsen nukkumaan. Makuuhuoneesta kuuluu tasainen tuhina ja hiivin sängyn viereen. Peitto on valunut pois tavanomaista kylmempien jalkojen päältä. Peittelen ne uudelleen paksulla untuvapeitolla. Siirrän sängyn vieressä olevaa pyörätuolia hieman, jotta pääsen antamaan kevyen suukon maailman suloisimmalle otsalle. Kuva joulukortista palaa uudelleen mieleeni ja tunnen olevani aivan mieletömän onnekas. Huolimatta katseista, joita kodin ulkopuolella liikkuessa tulee vastaan, olen onnistunut löytämään vierelleni ihmisen, joka on ehjin ja kokonaisin jota olen koskaan elämäni aikana tavannut; Lempein avopuoliso ja paras mahdollinen isäpuoli. 

Onnettomuuden aiheuttama vamma asettaa elämään jonkin verran rajoitteita, jotka kuitenkin ovat lähes kaikki jollain tavalla ratkaistavissa. Vielä en ole kuitenkaan nähnyt apuvälineitä siihen, miten tunnevammaisuudesta johtuvat ongelmat saataisiin minimoitua. Sellaisia jos olisin jostain jouluostosten lomassa löytänyt, olisin käärinyt niitä lahjapaperiin hyvin monelle ystävälle ja läheiselle, jotta hekin voisivat kokea jotain sellaista mitä itse olen saanut.

Uuni ilmoittaa, että asetettu lämpötila on saavutettu ja menen nostamaan kinkun pöydälle jäähtymään. Uni painaa silmäluomia kiinni ja kömmin sänkyyn niiden kylmien jalkojen yli. Ehdin juuri ja juuri vetämään peiton päälleni kun uninen mies jo kääntyy kyljelleen ja kietoo käden turvallisesti ympärilleni. Laitan silmät kiinni ja tiedän, että aamulla herätessäni käsi on edelleen siinä.

"Voidaanko äiti pelata tätä peliä yhdessä?" kysyy lapsukaiseni viattoman näköisesti Cars-hahmoilla varustettu Kimble käsissään. "Tottakai, kunhan äiti saa punaiset nappulat" vastaan veikeästi hymyillen. Ennen kuin yksikään nappula on saatu pelilaudalla liikkeelle, pieni rakkauteni on koittanut jo kuusi kertaa muuttaa sääntöjä omaksi parhaakseen. Koitan sinnikkäästi pitää kiinni siitä, että sääntöjä ei saa muuttaa, mutta lopulta annan lapsen huijata itseäni, jotta saan hänet nukkumaan iloisena, voitonriemuinen ilme kasvoillaan.

Lapsen kanssa pelattu peli palaa mieleeni, kun jälleen kerran keskustelen ystävieni kanssa pieleen menneistä parisuhteista tai niiden yrityksistä. Tutustumisesta, tapailuista ja parisuhteista on useille selvästi tullut peliä, jonka kulku on hyvin samankaltainen kuin Kimble seitsemänvuotiaan kanssa; aloitat pelin yhteisymmärryksessä toisen pelaajan kanssa, huomaat jo alussa kuinka toinen osapuoli muuttaa sääntöjä itselleen edullisimmiksi, annat sen kuitenkin tapahtua jotta peli ei päättyisi kesken "mä en sitten pelaa ollenkaan"-huudahduksen saattelemana ja lopulta huomaat kuitenkin hävinneesi tämänkin erän.

Miten aikuisten ihmisten välisistä suhteista on tullut tällaisia? Sen sijaan, että kaivettaisiin kaapin pohjalta Tuttu Juttu ja luotaisiin avoimesti yhdessä pohjaa mahdolliselle tulevaisuudelle toista arvostaen ja kunnioittaen, levitetäänkin mieluummin eteen Trilogia Pursuit, Arvaa haluanko kuitenkaan tai Kusipääpoly. Ei ole kovinkaan ihmeellistä, että monet tappiota kärsineet päättävät lopulta olla suostumatta koko pelaamiseen, paitsi tietysti humalassa, jolloin ei ole niin väliä voittaako vai ei kunhan saa hauskan erän. Kumpaa lopulta on helpompi pitää yllä: pari suhdetta vai parisuhdetta?

Itselleni vastaus on helppo, kun kuuntelen viestilaatikkoon saapunutta kappaletta;

"When I see your face
There's not a thing that I would change
'Cause you're amazing
Just the way you are
And when you smile
The whole world stops and stares for a while
'Cause girl you're amazing
Just the way you are"

Niin sen pitäisi olla. Jokaisen pelaajan pitäisi olla arvokas juuri sellaisena kuin on. Peliin lähteminen on kuitenkin jokaiselle vapaaehtoista ja säännöt on ymmärrettävissä kunhan omaa edes hitusen järjenkäyttöä. Pelin aikana näkemys vastapelaajasta voi toki muuttua, mutta kukaan tuskin olettaa lähtöruudusta irtautuessaan lopulta välttämättä päätyvänsä maaliin samaan aikaan. Sen näkee sitten kun kierros on käyty.  Ajatukseni keskeytyy kun viereeni saapuu tuo pieni elämäni ilo muistipelikortit käsissään. Ilmeestä näen, mitä hänellä on mielessä ja lupaan pelata, kunhan säännöistä pidetään kiinni. "En huijaa enää koskaan" hän lupaa ja voittaa täysin rehellisesti mielettömällä valokuvamuistillaan.

Erehdyin viikonlopun aikana muutamaan otteeseen avaamaan sosiaalisen median ehdottoman edelläkävijän. Sen sijaan, että seinää olisi koristanut Itsenäisyyspäivä-vastaanoton upea pukuloisto toistui päivityksissä uutiset mielenosoituksesta ja sen kaksi- ja nelijalkaisista uhreista. Selattuani läpi asiaa koskevia kirjoituksia mielenkiintoni alkoi herätä; mitä mielenosoitus ja sitä seurannut mellakka tarkalleen ottaen koski?

Laitoin kaiken mielikuvitukseni todenteolla peliin, kun yritin keksiä hakusanoja, joilla löytäisin vastauksen. Lopulta olin saanut kasaan seuraavat perustelut: "Teki mieli juoda viinaa ja vittuilla", "Valtiojärjestelmä on perseestä, "Haluttiin paremmat bileet". Muutamassa haastattelussa esille yritettiin nostaa Suomessa vallitsevia luokkaeroja; "Rikkaat juhlivat, köyhät laskevat senttejä".

Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä epätietoisemmaksi kävin siitä, tarkoittaako nuo oikeuden puolesta taistelevat urhot "köyhällä" taloudellisesti heikommin pärjääviä yksilöitä (kuten minua) vai henkisesti keskivertoa lahjattomampia sankareita, kuten toiminnasta voisi päätellä? Nappula kummasteli vieressä, kun purskahdin nauruun ajatellessani tilannetta, jossa joukko maamme älykkäimpiä yksilöitä kerääntyy Tamperetalon edustalle Timo Jutila-naamarit päässä vertailemaan kenellä niitä "senttejä" on vähiten. Ajankohta asian käsittelylle oli varmasti mitä mainioin, sillä idänpuoleinen tuuli ja pakkasasteet varmasti kasvatti luokkaeroja entisestään. Ei ihme, että tapahtuma päätyi mellakkaan, kun poliisivoimat ilmestyivät paikalle ratsujensa kanssa. Jos vielä olisin jaksanut jatkaa asiaan liittyvien haastattelujen selailua, olisin luultavasti törmännyt ennemmin tai myöhemmin myös seuraavaan kommenttiin: "Ei vittu, sillä oritosiporvarilla oli ainakin 50 senttiä enemmän kuin mulla. Totta vitussa me hakattiin se!"

Iltapäivälehtien uutisoinnista voidaan päätellä, että mielenilmaus oli suunniteltu hyvin harkitusti ja toteutus oli tekijöidensä näköinen. Naurupurskahdus vaihtuu hervottomaan huutonauruun, kun ymmärrän joutuneeni itsekin yhtä taidokkaan mielenilmauksen kohteeksi; parisuhteeni paremman puoliskon maukuva (ja tähän asti sisäsiisti) terroristi on jättänyt nestemäisen näkemyksensä vaatekasani päälle. En ole täysin varma koskeeko sanoma puhtaasti minua vai mukanani tuomaa koiralajin edustajaa, tuota saatanasta seuraavaa nelijalkaista painajaista. Oli syy mikä tahansa, myös tämä mielenilmaus päätyy mellakkaan. Väkivallalta ei vältytä kun mielenosoittajan kynnet porautuvat ohimolohkooni ja hampaat käsivarsiini yrittäessäni "rauhanomaisesti" osoittaa että myös saunan takana on tilaa noille kusisille mielipiteille.

Onhan se upeaa, että Suomessa on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus meille jokaiselle ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä eli lupa päästää ilmoille mitä tahansa paskaa ilman sen suurempaa järjenkäyttöä. Tarkemmin kun asiaa pohtii, me kaikki olemme lähes päivittäin jonkinlaisen mielenilmauksen kohteena. Kuinka paljon hauskempaa olisi kannatella kylttejä, heittää iskulauseita ja pukeutua typerästi noissa arjen pienissä protesteissa. Vatsaan sattuu ja ulvon kaksin kerroin lattialla kun näen mielessäni nappulan marssivan eteisessä edestakaisin Jyrki Sukulaksi pukeutuneena pitäen pienillä käsillä kiinni kyltistä, jonka sanoma on selvä "Vedä se vihannes päähäsi ja anna mulle kunnon ruokaa!". Entä jos itse menisin töihin pyjama päällä ja julistaisin viestiä siitä kuinka haitallista terveydelle on joutua heräämään ennen iltapäivää. Parhaimpia tilanteita kuitenkin olisivat ehdottomasti ne, joissa entiset seurustelukumppanit osoittaisivat mieltänsä uudesta parisuhteestasi. Viimeaikaisten viestien perusteella tapahtumassa olisi mukana ainakin "Mä en oo enää sun kaveri" T-paidalla varustettu yksilö, jonka kylttiin on kirjoitettu sydänverellä "Sä et varmaan koskaan rakastanut mua", pientä koiraa vaalenpunaisessa hihnassa perässään vetävä lettipää joka parhaan ystävänsä avustuksella koittaa pitää tiukkana "Erosta vasta vuosi ja nyt jo unohdit Tessun synttärit" -lakanaa sekä rinta röyheänä kulkeva, vatsaansa sinnikkäästi sisään vetävä kaikkien naisten maanpäällinen unelma; herra isoego jonka autotallista löytyneelle ylijäämävanerille on vedetty tuhruinen totuus: "Hanki edes silarit!".

Kaikissa näissä mainitsemissani mielenilmauksissa on yksi yhteinen tekijä: mikään ei muutu. Hulluahan se olisi jos maanantain lehtiotsikot huutaisivat "35-vuotias työtön potki hevosta humalassa. Hallitus erosi rajun luokkaerokiistan vuoksi." Tai jos päättäisin parisuhteeni koska kissaa vitutti kun koira söi sen ruoat. On myöskään hyvin vaikeaa nähdä tilannetta, jossa saisin pitää työpaikkani pyjamaepisodin jälkeen tai nappula saisi luvan mussuttaa suklaamuroja päivän jokaisella aterialla. Silikonirinnat tosin kuulostaa houkuttelevalta kun katselen painonpudotuksessa "lieviä" taisteluvahinkoja kärsineitä rasvapussejani, mutta sitäkään lopputulosta ei takuulla saavuteta vanerilevylle kirjatulla vittuilulla.

Tampereella vaikuttaneet sankarit ovat luultavasti jälkipyykkinsä jo hoitaneet ja jatkaneet elämäänsä tuopin äärellä suunnitellen uutta idealistista tapahtumaa. Itse aloitan nyt oman pyykkini hoitamisen heittämällä iskussa kosteusvaurioita kärsineet vaatteet koneeseen. Huomenna kun vedän Arielilta tuoksuvat housut jalkaani, tuskin enää edes muistan koko mellakkaa.

 

 

Lumia ilmoittaa äänekkäästi uudesta tekstiviestistä ja kaivan vaivalloisesti puhelinta laukusta, jonne olen jälleen onnistunut keräämään lähes puolet omaisuudestani. En ole enää pitkään aikaan ihmetellyt, miksi miehet heittää herjaa naisten käsilaukuista ja niiden sisällöistä. Taidan olla siitä klassinen esimerkki. Pysähdyn sopivasti punaisiin valoihin ja oletan viestin liittyvän jollain tavalla työhön. Suupielet kaartuvat hymyyn kun näen, että lähettäjänä on nappula. Ekaluokkalaiseni on koko syksyn ajan harjoitelut tuskaisesti kirjaimia ja tavuja ja on nyt täysin vakuuttunut, että osaisi kirjoittaa vaikka romaanin. Avaan viestin, joka kertoo seuraavaa: "Janamemennkirslolanmenos". Mieleeni tulee Facebookissa kiertänyt kuva tutkimuksesta, jonka mukaan teksti on luettavissa siitä huolimatta missä järjestyksessä kirjaimet ovat, kunhan ensimmäinen ja viimeinen kirjain on oikein. Puhelin soi ja nappula haluaa varmistaa, että viesti tuli perille. "Osasitko äiti lukea sen? En löytänyt puhelimesta ä-kirjainta" Tietysti osasin. Meille on selvästi muodostunut oma kieli, jota muiden saattaisi olla vähän vaikea ymmärtää. Viesti kertoi hyvin selvästi, että matka Kirsi-mummin luo kohti Joensuuta on alkanut. Pyydän nappulaa muistuttamaan isäänsä, että kyydissä on kallis lasti ja toivotan kaikille ihanaa viikonloppua.

Kirsi-mummi ei oikeastaan ole nappulan mummu, vaan isän uuden avovaimon äiti. Jään miettimään, miten mukavaa on kuinka asiat lähtötilanteesta huolimatta ovat asettuneet paikoilleen. Vuosi sitten tähän aikaan kävimme nappulan kanssa läpi sitä miksi isä ei enää asu meidän kanssa ja miten tulevaisuus onkin nyt hieman erilainen kuin mitä oli suunniteltu. Tunteet vaihtelivat laidasta laitaan niin itselläni kuin nappulallakin. Välillä oli ihanaa kun yhden kodin sijasta onkin kaksi (joka tuplasi nappulan mielessä myös lelumäärän) ja isän uusi tyttöystävä oli niiiiiiiin kiva. Toisinaan taas päivät kuluivat paskaäiti-teeman ympärillä ja kuuntelin repeatilla soivaa levyä siitä kuinka se on mun syy, että isä ei ole kotona. Muutaman kerran käytin kaiken itsehillinnän ja laskin hiljaa mielessäni sataan, että sain työnnettyä mahdollisimman syvälle peräaukkooni purkauksen siitä, että mene helvetti huutamaan sille ah niin vitun ihanalle isällesi, joka päätti ryhtyä harjoittamaan polygamiaa kertomatta siitä mulle ja valutti viemäristä alas kaikki ne vuodet, jolloin ikäni alkoi vielä kakkosella.

Ajatuksissani palaan takaisin siihen tunteeseen kun seisoin risteyksessä, jossa piti valita mihin suuntaan lähteä. Vasemmalle osoittava suuntaviitta koitti houkutella tielle, jossa katkeruus ja jatkuva paska olo saisivat vallan. Oikealle lähtevä reitti lupasi mielenrauhaa, sopua ja uusia entistä parempia mahdollisuuksia. Risteyksessä seisoessani ymmärsin, että en ollut tekemässä valintaa vain itseäni varten. Loppujen lopuksi päätöksenteko oli äärimmäisen helppoa; otin nappulaa kiinni kädestä, pakkasin laukkuun valtavan määrän ystävien tukea, kärsivällisyyttä ja suojat hammasten kiristelyä varten ja lähdin tarpomaan kohti valittua oikeaa suuntaa.

Valot vaihtuu vihreäksi ja pääsen jatkamaan matkaa. Laitan puhelimen takaisin laukkuun kaiken roinan keskelle ja hymyilen edelleen. Hymyilen sille, että nappulalla on yksi mummi elämässään lisää luomassa ihania muistoja lapsuudesta. Hymyilen kun ajattelen, että se perseenreikä, joka vielä vuosi sitten oli mulle hyvin eri tavalla rakas kuin tänään, on löytänyt vierelleen ihmisen joka luultavasti ymmärtää niitä väsyneitä ja typeriä vitsejä paljon paremmin kuin minä. Eniten hymyilen sille, kuinka oikean valinnan itselleni tein seistessäni siinä risteyksessä. Olen onnellisempi kuin koskaan ja samoin on nappulakin.