Vilkkaassa kauppakeskuksessa on käynnissä yksi vuoden kiireisimmistä päivistä. Ihmiset yrittävät kovalla kiireellä löytää viimeisiä lahjoja pukinkonttiin. Naiset kulkevat määrätietoisena liikkeestä toiseen, harhautuen välillä hypistelemään ALE-rekkeihin ripustettuja mekkoja. Miehet harovat hiuksiaan epätietoisena siitä mitä vaimolle hankkisi, ettei taas kävisi samoin kuin edellisenä jouluna kiireessä ostetun kattilasarjan kanssa. Keskittyminen herpaantuu, kun vastaan kävelee pariskunta. Tai siis nainen kävelee ja pitää kädestä kiinni pyörätuolissa istuvaa miestä, joka rullaa vaivattoman näköisesti toisella kädellään vauhtia, jotta pysyisi samassa tahdissa naisen kanssa. Mies on nuori, siististi pukeutunut ja kivannäköinen. Ajatukset risteilevät pariskuntaa seuranneiden ihmisten mielessä. Mitäköhän miehelle on tapahtunut? Onkohan mies ollut vammainen koko ikänsä? Miksi nainen näyttää niin onnelliselta? Eihän siinä voi olla mitään onnekasta jos on parisuhteessa miehen kanssa, joka ei pysty kävelemään?

Myös omassa mielessäni pyörii miljoonia asioita, kun  yritän valvoa yhdessä uunissa paistuvan kinkun kanssa ja selailen Facebookkiin kirjoitettuja jouluntoivotuksia. Vastaani tulee kuva äidistä ja lapsesta, joiden nimet on kirjoitettu hauskaa joulua -tekstin alle. Kuvasta puuttuu kokonaan lapsen isä, joka kuitenkin asuu yhdessä perheensä kanssa. Ainakin teoriassa. En ole hämmästynyt siitä, että miestä ei ole mainittu, sillä kuvan nainen on ollut parisuhteessa yksin jo pitkään ja hoitanut lasta ilman isän apua ja tukea. Ymmärrän tuntevani samanlaista sääliä, kuin nuo kauppakeskuksessa ihmettelemään jääneet ihmiset; Mitäköhän miehelle on tapahtunut? Onkohan mies ollut vammainen koko ikänsä? Miten nainen edes voisi näyttää onnelliselta? Eihän siinä voi olla mitään onnekasta jos on parisuhteessa miehen kanssa, joka ei pysty osoittamaan välittämistä perheelleen?

Olen nähnyt elämäni aikana valtavan määrän ihmisiä, joista jokaisella on omat vammansa ja rajoitteensa. Sen sijaan, että suurin huomio kiinnittyisi niihin asioihin, jotka elämässä merkitsee eniten; kykyyn välittää, huomioida, arvostaa ja antaa aikaa, keskitymme kaikkeen siihen, joka on silmällä havaittavissa. Mitä me teemme jaloilla, jos emme osaa käyttää päätä tai sydäntä?

Karistan hetkeksi mielestäni murheen ystäväni puolesta ja menen keittiöön tarkistamaan, ettei kinkku paistu ylikypsäksi. 68 Astetta. Vielä menee tovi, ennen kuin pääsen nukkumaan. Makuuhuoneesta kuuluu tasainen tuhina ja hiivin sängyn viereen. Peitto on valunut pois tavanomaista kylmempien jalkojen päältä. Peittelen ne uudelleen paksulla untuvapeitolla. Siirrän sängyn vieressä olevaa pyörätuolia hieman, jotta pääsen antamaan kevyen suukon maailman suloisimmalle otsalle. Kuva joulukortista palaa uudelleen mieleeni ja tunnen olevani aivan mieletömän onnekas. Huolimatta katseista, joita kodin ulkopuolella liikkuessa tulee vastaan, olen onnistunut löytämään vierelleni ihmisen, joka on ehjin ja kokonaisin jota olen koskaan elämäni aikana tavannut; Lempein avopuoliso ja paras mahdollinen isäpuoli. 

Onnettomuuden aiheuttama vamma asettaa elämään jonkin verran rajoitteita, jotka kuitenkin ovat lähes kaikki jollain tavalla ratkaistavissa. Vielä en ole kuitenkaan nähnyt apuvälineitä siihen, miten tunnevammaisuudesta johtuvat ongelmat saataisiin minimoitua. Sellaisia jos olisin jostain jouluostosten lomassa löytänyt, olisin käärinyt niitä lahjapaperiin hyvin monelle ystävälle ja läheiselle, jotta hekin voisivat kokea jotain sellaista mitä itse olen saanut.

Uuni ilmoittaa, että asetettu lämpötila on saavutettu ja menen nostamaan kinkun pöydälle jäähtymään. Uni painaa silmäluomia kiinni ja kömmin sänkyyn niiden kylmien jalkojen yli. Ehdin juuri ja juuri vetämään peiton päälleni kun uninen mies jo kääntyy kyljelleen ja kietoo käden turvallisesti ympärilleni. Laitan silmät kiinni ja tiedän, että aamulla herätessäni käsi on edelleen siinä.