Lumia ilmoittaa äänekkäästi uudesta tekstiviestistä ja kaivan vaivalloisesti puhelinta laukusta, jonne olen jälleen onnistunut keräämään lähes puolet omaisuudestani. En ole enää pitkään aikaan ihmetellyt, miksi miehet heittää herjaa naisten käsilaukuista ja niiden sisällöistä. Taidan olla siitä klassinen esimerkki. Pysähdyn sopivasti punaisiin valoihin ja oletan viestin liittyvän jollain tavalla työhön. Suupielet kaartuvat hymyyn kun näen, että lähettäjänä on nappula. Ekaluokkalaiseni on koko syksyn ajan harjoitelut tuskaisesti kirjaimia ja tavuja ja on nyt täysin vakuuttunut, että osaisi kirjoittaa vaikka romaanin. Avaan viestin, joka kertoo seuraavaa: "Janamemennkirslolanmenos". Mieleeni tulee Facebookissa kiertänyt kuva tutkimuksesta, jonka mukaan teksti on luettavissa siitä huolimatta missä järjestyksessä kirjaimet ovat, kunhan ensimmäinen ja viimeinen kirjain on oikein. Puhelin soi ja nappula haluaa varmistaa, että viesti tuli perille. "Osasitko äiti lukea sen? En löytänyt puhelimesta ä-kirjainta" Tietysti osasin. Meille on selvästi muodostunut oma kieli, jota muiden saattaisi olla vähän vaikea ymmärtää. Viesti kertoi hyvin selvästi, että matka Kirsi-mummin luo kohti Joensuuta on alkanut. Pyydän nappulaa muistuttamaan isäänsä, että kyydissä on kallis lasti ja toivotan kaikille ihanaa viikonloppua.

Kirsi-mummi ei oikeastaan ole nappulan mummu, vaan isän uuden avovaimon äiti. Jään miettimään, miten mukavaa on kuinka asiat lähtötilanteesta huolimatta ovat asettuneet paikoilleen. Vuosi sitten tähän aikaan kävimme nappulan kanssa läpi sitä miksi isä ei enää asu meidän kanssa ja miten tulevaisuus onkin nyt hieman erilainen kuin mitä oli suunniteltu. Tunteet vaihtelivat laidasta laitaan niin itselläni kuin nappulallakin. Välillä oli ihanaa kun yhden kodin sijasta onkin kaksi (joka tuplasi nappulan mielessä myös lelumäärän) ja isän uusi tyttöystävä oli niiiiiiiin kiva. Toisinaan taas päivät kuluivat paskaäiti-teeman ympärillä ja kuuntelin repeatilla soivaa levyä siitä kuinka se on mun syy, että isä ei ole kotona. Muutaman kerran käytin kaiken itsehillinnän ja laskin hiljaa mielessäni sataan, että sain työnnettyä mahdollisimman syvälle peräaukkooni purkauksen siitä, että mene helvetti huutamaan sille ah niin vitun ihanalle isällesi, joka päätti ryhtyä harjoittamaan polygamiaa kertomatta siitä mulle ja valutti viemäristä alas kaikki ne vuodet, jolloin ikäni alkoi vielä kakkosella.

Ajatuksissani palaan takaisin siihen tunteeseen kun seisoin risteyksessä, jossa piti valita mihin suuntaan lähteä. Vasemmalle osoittava suuntaviitta koitti houkutella tielle, jossa katkeruus ja jatkuva paska olo saisivat vallan. Oikealle lähtevä reitti lupasi mielenrauhaa, sopua ja uusia entistä parempia mahdollisuuksia. Risteyksessä seisoessani ymmärsin, että en ollut tekemässä valintaa vain itseäni varten. Loppujen lopuksi päätöksenteko oli äärimmäisen helppoa; otin nappulaa kiinni kädestä, pakkasin laukkuun valtavan määrän ystävien tukea, kärsivällisyyttä ja suojat hammasten kiristelyä varten ja lähdin tarpomaan kohti valittua oikeaa suuntaa.

Valot vaihtuu vihreäksi ja pääsen jatkamaan matkaa. Laitan puhelimen takaisin laukkuun kaiken roinan keskelle ja hymyilen edelleen. Hymyilen sille, että nappulalla on yksi mummi elämässään lisää luomassa ihania muistoja lapsuudesta. Hymyilen kun ajattelen, että se perseenreikä, joka vielä vuosi sitten oli mulle hyvin eri tavalla rakas kuin tänään, on löytänyt vierelleen ihmisen joka luultavasti ymmärtää niitä väsyneitä ja typeriä vitsejä paljon paremmin kuin minä. Eniten hymyilen sille, kuinka oikean valinnan itselleni tein seistessäni siinä risteyksessä. Olen onnellisempi kuin koskaan ja samoin on nappulakin.