"Voidaanko äiti pelata tätä peliä yhdessä?" kysyy lapsukaiseni viattoman näköisesti Cars-hahmoilla varustettu Kimble käsissään. "Tottakai, kunhan äiti saa punaiset nappulat" vastaan veikeästi hymyillen. Ennen kuin yksikään nappula on saatu pelilaudalla liikkeelle, pieni rakkauteni on koittanut jo kuusi kertaa muuttaa sääntöjä omaksi parhaakseen. Koitan sinnikkäästi pitää kiinni siitä, että sääntöjä ei saa muuttaa, mutta lopulta annan lapsen huijata itseäni, jotta saan hänet nukkumaan iloisena, voitonriemuinen ilme kasvoillaan.

Lapsen kanssa pelattu peli palaa mieleeni, kun jälleen kerran keskustelen ystävieni kanssa pieleen menneistä parisuhteista tai niiden yrityksistä. Tutustumisesta, tapailuista ja parisuhteista on useille selvästi tullut peliä, jonka kulku on hyvin samankaltainen kuin Kimble seitsemänvuotiaan kanssa; aloitat pelin yhteisymmärryksessä toisen pelaajan kanssa, huomaat jo alussa kuinka toinen osapuoli muuttaa sääntöjä itselleen edullisimmiksi, annat sen kuitenkin tapahtua jotta peli ei päättyisi kesken "mä en sitten pelaa ollenkaan"-huudahduksen saattelemana ja lopulta huomaat kuitenkin hävinneesi tämänkin erän.

Miten aikuisten ihmisten välisistä suhteista on tullut tällaisia? Sen sijaan, että kaivettaisiin kaapin pohjalta Tuttu Juttu ja luotaisiin avoimesti yhdessä pohjaa mahdolliselle tulevaisuudelle toista arvostaen ja kunnioittaen, levitetäänkin mieluummin eteen Trilogia Pursuit, Arvaa haluanko kuitenkaan tai Kusipääpoly. Ei ole kovinkaan ihmeellistä, että monet tappiota kärsineet päättävät lopulta olla suostumatta koko pelaamiseen, paitsi tietysti humalassa, jolloin ei ole niin väliä voittaako vai ei kunhan saa hauskan erän. Kumpaa lopulta on helpompi pitää yllä: pari suhdetta vai parisuhdetta?

Itselleni vastaus on helppo, kun kuuntelen viestilaatikkoon saapunutta kappaletta;

"When I see your face
There's not a thing that I would change
'Cause you're amazing
Just the way you are
And when you smile
The whole world stops and stares for a while
'Cause girl you're amazing
Just the way you are"

Niin sen pitäisi olla. Jokaisen pelaajan pitäisi olla arvokas juuri sellaisena kuin on. Peliin lähteminen on kuitenkin jokaiselle vapaaehtoista ja säännöt on ymmärrettävissä kunhan omaa edes hitusen järjenkäyttöä. Pelin aikana näkemys vastapelaajasta voi toki muuttua, mutta kukaan tuskin olettaa lähtöruudusta irtautuessaan lopulta välttämättä päätyvänsä maaliin samaan aikaan. Sen näkee sitten kun kierros on käyty.  Ajatukseni keskeytyy kun viereeni saapuu tuo pieni elämäni ilo muistipelikortit käsissään. Ilmeestä näen, mitä hänellä on mielessä ja lupaan pelata, kunhan säännöistä pidetään kiinni. "En huijaa enää koskaan" hän lupaa ja voittaa täysin rehellisesti mielettömällä valokuvamuistillaan.